Elämäni ensimmäinen blogiteksti lähtee tästä... Kuinka jännittävää! Here we go!

Olen 31 vuotias nainen ja asumme itäisessä Helsingissä mieheni ja koiramme kanssa. Noin 7 vuotta sitten päätimme haluta vauvan. Se oli aivan tavallinen syksyinen iltapäivä ja sohvalla löhöillessämme  keskustelumme ajautui perheeseen. Päätös ehkäisyn lopettamisesta ja yrityksen aloittamisesta syntyi hyvin luonnollisesti ja vailla minkäänlaista draamaa. Me vain totesimme olevamme valmiita (voiko oikeasti koskaan ola valmis vauvaan?!?)  ja annoimme lapselle luvan tulla. Kuinka vähän tuolloin tiesimmekään... Olimme lapsellisen luottavaisia ja uskoimme että jo seuraavana syksynä meitä olisi kolme.

Kuinka väärässä olimmekaan... Tuleviin vuosiin mahtui niin paljon tuskaa, kateutta, kyyneliä, toivon pilkahduksia ja totaalisia romahduksia että niistä kirjoitan lisää hieman myöhemmin. Taustalla meillä kuitenkin seurasi kokoajan vahva usko siihen että vielä jonakin päivänä mekin saamme olla isä ja äiti omalle lapsellemme. Se antoi voimaa jatkaa hoitoja ja kestää rankkojakin vastoinkäymisiä.

Vihdoin monen mutkan kautta ja seitsemän epäonnen vuoden jälkeen kaikki paha pyyhkiytyi pois kun näimme ultran ruudulla pienen, vain 2,3 mm halkaisijaltaan olevan täplän jonka keskusta välkkyi villisti. Lääkärimme onnitteli ja osoitti tuota maailmamme muuttanutta pistettä. Pieni vauvanalkumme oli matkalla luoksemme vihdoin ja sen sydän löi. Onnenkyyneleet virtasivat ja hymyille ei tullut loppua. Viimeinkin maailma tarjosi meille kauneintaan.

Uusi aihe onnenkyynelille saatiin kun kävimme uudestaan klinikallamme ultrassa kun raskautta oli takana 8 viikkoa. Lääkärimme ultrasi ja alkio oli edelleen elinvoimaisen näköinen ja pienet käsien ja jalkojen alut pystyi jo heikosti erottamaan. Pieni sydän löi ja kaikki vaikutti olevan hyvin. Hieman hämillään lääkärimme osoitti ruudulla olevaa toista pientä möykkyä. "Katsokaapa tänne, täällä näyttäisi olevan toinenkin alkio!" Sanoi lääkärimme. Hetki on syöpynyt ikuisesti mieleeni, muistan kuinka sopertelin jotain käsittämätöntä ja mieheni puhkesi nauruun. Olimme aivan pöllämystyneitä! Toinen!! Toinen vauva!! KAKSOSET!

Päästyäni ultrauspöydältä alas istuimme keskustelemaan lääkärin kanssa tilanteesta. Oli siis käynyt niin että alkio oli siirron jälkeen vielä jakaantunut ja odotimme nyt siis identtisiä kaksosia. Varhaisultrassa oli kuitenkin näkynyt vain yksi pieni piste... Lääkäri epäili että toinen alkio oli silloin ollut vielä niin pieni ettei sitä oltu voitu havaita, tai sitten se oli ollut tämän toisen takana piilossa. Niin tai näin, nyt alkoikin totuttelu uuteen tilanteeseen. Samoin piti ottaa huomioon että kaksos raskaus on aina riskiraskaus, jota tultaisiin seuraamaan erityisen tarkasti äitiyspolilla.

Lähdettyämme klinikalta käsissämme ensimmäiset kuvat kaksosistamme purskahdin itkuun. Tämä kaikki tuntui niin valtavalta ja onnentunne niin ylitsevuotavalta että se kaikki purkautui itkuna. En voinut uskoa että meille, lapsettomille ressukoille, suoraisiin tällainen onni... Tuplaonni!

Tuosta kaikesta on nyt noin 3 kuukautta aikaa ja tänään elämme raskausviikkoa 18+2. Kaikki on mennyt hyvin ja vauvat kasvavat tasaisesti. Elämme muutosten aikaa, kotimme on menossa vaihtoon ja samassa rytäkässä jäin itse työttömäksi. Nyt odotammekin kesää ja pääsyä uuteen kotiimme. Ajatuksenani on tänne blogiin kirjoitella tapahtumia ja tuntemuksia raskauden vaiheista, myös niistä jo menneistä, ja myöskin uuden kodin sisustuksesta ja arjestamme tulevina tuplavanhempina. Tervetuloa mukaan ja toivottavasti viihdyt!