Onnettoman Naistenklinikan käynnin jälkeen otimme tuumaustauon. Lähdimme matkalle ja palattuamme uppouduimme arkeen. Meni kuukausia kun emme edes puhuneet mieheni kanssa koko lapsi asiasta. Me molemmat tarvitsimme aikaa. Lopulta joskus vuoden 2014 keväällä varasimme keskusteluajan eräälle lapsettomuusklinikalle ja tarkoitus oli vain mennä kuulemaan lisää tuosta lahjamunasoluhoidosta. Vastassamme klinikalla oli ihana vanhempi mieslääkäri joka kertoi vaihtoehdoistamme ja mahdollisista hoitomuodoista. Tuon käynnin aikana liityimme jonottamaan lahjasolua ja projektimme sai jatkoa. Olimme hyvin onnellisia ja tuntui kuin uusi mahdollisuus olisi jälleen aukeamassa eteemme.
Jonotuksen aikana tapasimme psykologin ja käynti oli meidän molempien mielestä äärettömän hyvä. Itkimme siellä psykologin sohvalla sen kaiken vuosien tuskan pois ja aloimme valmistautumaan henkisesti uuden hoidon aloitukseen. Keskustelimme paljon myös mitä lahjasolu tarkoittaa meidän, mahdollisen lapsen ja esimerkiksi läheistemme näkövinkkelistä katsottuna. Kuitenkin asia tuntui meistä aika nopeasti luontevalta eikä lahjasolun käyttöä tarvinnut miettiä kovinkaan kauan. Se tuntui olevan hyvä ja oikeastaan ainut vaihtoehto adoption ohella saada lapsi. Saimme psykologilta puoltavan lausunnon jatkaa hoitoa ja niin alkoi sopivan luovuttajan löytymisen odotus.
Kun kesälomat oli vietetty saimme kauan kaivatun puhelun klinikalta; sopiva luovuttaja on löytynyt ja hoito voidaan aloittaa. Olimme haltioissamme, nyt se tapahtuu!!! Luovuttajan ja minun kierto synkattiin yhteen ja kun hän piikitti itseensä hormoonia minä puolestani napsin kohdun limakalvoa valmistavaa lääkettä. Kun luovuttajan punktiopäivä lähestyi jännitin sitä aivan kuin aikoinaan omaa punktiotani. Tuleeko soluja, onko ne kypsiä, hedelmöittyvätkö ne ja saadaanko alkioita? Olin kuin tulisilla hiilillä kun odotimme uutisia klinikalta. Vihdoin sieltä soitettiin ja kerrottiin että 8 kypsää solua oli löytynyt jotka nyt hedelmöitettäisi mieheni siittiöillä. Jälleen odotusta tiedossa sillä olimme valinneet viiden päivän viljelyn eli ns.blastokysti viljelyn.
Kun sitten tuo 5 päivää oli kulunut saimme tiedon että 4 alkiota on jatkanut kehitystään ja nyt olisi aika siirtää yksi niistä kohtuuni ja loput kolme pakkaseen odottamaan jatkoa. Olin lievästi pettynyt; saldo kuulosti kovin vähältä ottaen huomioon että kyseinen hoito on erittäin kallis ja olimme odottaneet ns. Enemmän vastinetta rahoillemme. Ihana hoitajamme kuitenkin vakuutteli ettei se määrä korvaa laatua. Kaikki 4 alkiotamme olivat top luokkaa ja mahdollisuudet onnistua äärettömän hyvät. Eli eikun siirtoon ja sormet ristiin.
Kun piinaavat pari viikkoa olivat kuluneet siirrosta teimme kädet täristen testin. Vain yksi viiva. Negatiivinen. Jälleen aallon harjalta pohjamutiin. Keräsin itseni kuitenkin nopeasti mieheni valaessa minuun uskoa. Me onnistumme vielä! Pas eli pakastetun alkion siirto suunniteltiin tehtäväksi heti seuraavaan kiertoon ja ilman lääkkeitä. Eli luonnollisen ovulaation aikana pakkasesta siirrettäisiin kohtuuni alkio. Oikean ajan löytyminen tuotti vaikeuksia. Kävin ultrassa varmaan 7 kertaa jossa tarkastettiin munarakkulat ja limakalvon kokoa. Tein ovulaatiotestejä kotona. Lopulta olosuhteet näyttivät sopivilta lääkärimme mielestä ja siirto tehtiin. Hyvin pian tukilääkkeistä huolimatta aloin vuotaa verta ja oli päivänselvää ettei tämäkään yritys tuottanut tulosta. Olin turta. En tainnut edes itkeä tämän epäonnistumisen jälkeen. Usko onnistumiseen oli huvennut olemattomiin ja halusin vain loput alkiot siirrettävän nopeasti jotta voisin unohtaa koko jutun ja jatkaa elämääni. Olin jo alkanut tekemään surutyötä ja valmistautumaan elämäämme kahdestaan, ilman lapsia. Haave oli jo menossa hautaan.
Kolmas siirto joka siis oli toinen PAS ajoittui helmikuulle. Tämä siirto valmisteltiin lääkkein ja aikataulu oli oikeastaan selvillä jo alkukierrosta. Pieni täplä häälyi ultran ruudulla kun siirto oli tehty. Mieheni piti minua kädestä ja minä itkin toimenpidepöydällä jo etukäteen epäonnistumista. Uskoni onnistumiseen oli täysi 0. Aloitin tukilääkkeet ja sain ajan verikokeeseen kahden viikon päähän.
Päätin olla kyttäämättä oireita ja testaamatta yhtään aikaisemmin. Halusin valmistella itseäni tulevaan pettymykseen emmekä jutelleet ja haaveilleet mieheni kanssa lainkaan samalla lailla kuin aikaisempien siirtojen jälkeen. Kaksi viikkoa meni lopulta nopeasti ja illalla ennen verikoetta päätimme mieheni kanssa testata ns. alta pois. Ei tarvitsi sitten ihan sokkona mennä veritestiin. Tein testin yllättävän rauhallisena. Tulin vessasta ulos ja ensivilkaisulla siinä näytti olevan vain yksi viiva. Raivoisasti paiskasin testin miehelleni ja kiroilin. Turhaa taas! Mieheni katseli testiä tarkkaan ja ilmoitti kylmän viileästi näkevänsä kaksi viivaa. Mitä?!?! Tarkastelemme testiä epäuskon vallassa ja tosiaan, siihen piirtyi toinen viiva. Se oli haalea huilura, mutta viiva! Toinen viiva!! Päätimme testata aamulla uudestaan laadukkaammalla testillä ja iltapäivällä olisi veritestin aika. Voin sanoa että sinä yönä me ei nukuttu kumpikaan.
Seuraavana aamuna heti herättyäni menin tekemään uuden testin. Nyt viivat piirtyivät heti, vaikkakaan eivät olleet yhtä vahvat edelleenkään. Positiivinen! Mikä fiilis! Epäusko, pelko, onni, riemu, kauhu... Oikeastaan kaikki tunteet risteilivät mielessä. Mitä nyt tapahtuu. 7 vuotta olimme odottanut tätä ja nyt kun se tapahtuu ensimmäinen olo ei ollutkaan autuas onni vaan kaikki mahdolliset muutkin tunteet. Lievästi sanottuna olimme sekaisin. Klinikalla tehtiin veritesti ja tuloksen saisi samana päivänä. Kun puhelin sitten soi ja iloinen hoitaja kertoi arvon olevan loistava ja onnitteli en meinannut uskoa. Tapahtuuko tämä meille? Siis olenko mä raskaana? Ei tuntunut yhtään siltä koska mitään oireita ei ollut. Varasimme ajan varhaisultraan ja lopunhan te jo tiedättekin...
Toivottavasti tämä minun tarinani antoi lohtua ja toivoa jollekin sitä kaipaavalle. Tiedän ettei siinä omassa pahimmassa olossa todellakaan muiden ihmetarinat ja jutut tutuntutuista auta, ennemminkin vain vituttavat... Mutta meille oikeasti kävi näin. Ei se tarkoita että muillekkin varmasti käy, mutta voi käydä! Se voi myös onnistua, jotkut onnistuu, tekin voitte. Haluan lähettää voimia kaikille näiden vaikeiden ja kipeiden asioiden kanssa eläville. Se kaipuu ja tuska on ollut läsnä minunkin elämässä ja koskaan en unohda. En voi enkä edes halua. Nyt on kuitenkin uuden alun aika ja jatkossa aion blogissani keskittyä enemmän odotukseen. Halusin vain ns.pohjustaa tämän tällä tarinallani koska omaa odotustani taustamme värittää tosi paljon, joten halusin sen tuoda ilmi. Vieläkin tunnen olevani kuin varkain lastenvaateosastolla tai vaunukaupoilla. Lapsettoman identiteetti on syvällä minussa, mutta koitan aktiivisesti antaa sille vähemmän tilaa ja raivata tietä onnelliselle odotukselle. Ehkäpä tämä blogi auttaa minua siinä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti