Hoitohistoriaa

Kuten edellisessä tekstissäni jo kerroinkin ovat lapsemme saaneet alkunsa hedelmöityshoitojen avulla. Vuosien aikana olemme kokeilleet monenlaisia hoitoja ja haluan nyt kirjoittaa jotakin niistä. Itse olen saanut valtavasti vertaistukea lapsettomuuden suruun juuri blogeista ja vaikka nyt olen raskaana seuraan edelleen muutamia lapsettomuusaiheisia blogeja päivittäin.

Minulle lapsettomuus on ollut ehdottomasti tähänastisen elämäni suurin kriisi ja samalla myös kasvun paikka. Vaikka kuinka kliseiseltä kuulostaakin, jotain olen myös oppinut noiden vaikeiden vuosien aikana. Olen ehdottomasti oppinut kiitollisuutta, nöyryyttä ja ennenkaikkea saanut rohkeutta luottaa siihen että elämä kantaa. Vaikka vastoinkäymiset tuntuisivat kuinka vaikeilta, on aina mahdollista löytää ratkaisu, ulospääsy tai jokin toinen tie. Koskaan, siis milloinkaan, ei saa luovuttaa. Uskon että näistä kaikista oppimistani asioista on hyötyä kun opettelemme elämään nelihenkisenä perheenä kun lapsemme syntyvät.

Mutta joo, palataan vuoteen 2008 kun teimme SEN SUUREN PÄÄTÖKSEN. Me haluamme vauvan. Vuoden ajan yritimme kotona ja uskoin kaiken olevan hyvin, mutta kun vuosi yritystä tuli täyteen ja silti joka kuukausi tikussa komeili vain yksi viiva oli aika lähteä tutkimuksiin. Aloitimme tutkimukset julkisella puolella keväällä 2009 mutta mitään vikaa ei alustavissa tutkimuksissa löytynyt. Saimme lähetteen Naistenklinikalle jossa aloitettiin inseminaatioiden suunnittelu. Ensin kokeilimme Clomifen nimisellä lääkkeellä, mutta mitään ei tapahtunut. Sen jälkeen meille tehtiin vielä neljä inseminaatiota jossa mukana oli niin pistokset kuin clomitkin. Mikään ei auttanut ja vuonna 2011 lääkäri vihdoin suostui laittamaan meidät IVF jonoon.

 Toukokuussa 2012 oli lopulta puolen vuoden jonotus IVF hoitojonossa kulunut ja oli aika aloittaa hoito. Kaikki sujui hyvin; munarakkulat kasvoivat ja punktiossa saatiin kerättyä 8 munasolua. Kuitenkin kolmen päivän viljelyn jälkeen vain yksi alkio oli siirtokelpoinen ja se siirrettiin kohtuuni.
Toiveet olivat pilvissä! Tämän on pakko onnistua, pidä kiinni pieni alkiomme. Voi kuinka
toivoinkaan että raskaus alkaisi. Olimme menneet saman vuoden tammikuussa naimisiin ja toivoimme kovasti saavamme kertoa tulevasta perheenlisäyksestä ystäville ja sukulaisille. Kaksi viikkoa kului madellen ja lopulta testipäivänä itkin vessan lattialla. Negatiivinen. Ei vauvaa, ei mitään. Vain uusi jonotus, uusi hoito, lisää hormooneja. Olin aivan loppu.

Samaan aikaan olin huomannut kärsiväni valtavasta väsymyksestä ja muistakin oireista. Ruoka ei oikein maistunut, öisin en saanut nukutuksi vaikka väsytti ja vähänväliä kroppaa kolotti. Laitoin kuitenkin oireet hormoonihoidon piikkiin ja jatkoin elämää.

Yhtenä perjantaisena kesäaamuna meikatessani ennen töihin lähtöä löysin kaulastani patin. Se ei ollut suuri, vain noin herneen kokoinen, mutta selvästi tuntui ja näkyi ihon alla. Pelästyin heti ja varasin ajan työpaikkalääkärille. Pääsin samantien tutkimuksiin, mutta mitään ei löydetty. Lääkäri epäili vain imusolmukkeen olevan turvonnut. Verikokeetkin olivat ok. Sain käskyn tulla kahden viikon päästä
uudelleen mikäli patti ei häviäisi. Kului viikko ja minusta tuntui että patti kasvoi kasvamistaan. Kävin uudestaan lääkärissä, nyt vastassa oli eri lääkäri. Hän tutki minut ja totesi vakavalla äänellä
laittavansa minulle heti lähetteen magneettikuvaukseen. Patti on kuvattava saadaksemme selville mikä se on. Kuvaus oli viikko ennen kesälomani alkua. Samalla siitä otettiin näyte ohuella neulalla.
Pelotti, mutta halusin uskoa kaiken selviävän parhain päin. Sinä päivänä kun minun piti jäädä kesälomalle sain elämäni muutamaksi vuodeksi mullistavan puhelun.
Se tuli Meilahdesta syöpätautien yksiköstä. Naislääkäri kertoi näytteestä löytyneen syöpäsoluja ja kuvaustulosten viittaavan lymfoomaan, imusolmukesyöpään. Maa mureni jalkojeni alla. Taisin mennä shokkiin. Pystyin vain kuuntelemaan kuinka minun tulisi viipymättä varata aika syöpätautien klinikalle, käydä verikokeissa ja uudessa kuvauksessa. Hoidot aloitettaisiin mahdollisimman pian. Soitin miehelleni joka tuli hakemaan minut. Seuraavat tunnit ja päivät ovat pyyhkiytyneet pois muististani. Muistan vain itkeneeni ja olevani varma että kuolen. Sanana syöpä on kamala ja siitä ei tullut muuta mieleen kuin kuolema. Mietin omia hautajaisiani, mietin miten mieheni käy.

Heinäkuussa sain ensimmäisen sytostaattihoidon. Yritimme kuitenkin nauttia kesästä ja pikkuhiljaa

aloin uskoa selviytymiseeni. Hoidot tehosivat hyvin ja olosuhteisiin nähden voin ihan hyvin. Hiukset
lähti, samoin ripset ja kulmakarvat ja no joo... Kaikki kropan karvat. Mieheni kävi töissä ja minä sairastin kotona. Otimme koiranpennun piristämään päiviäni. Kuukaudet kuluivat ja sytostaattia
tippui suoneen kolmen viikon välein. Joulukuussa 2012 sain viimeisen annoksen ja sain luvan palata töihin heti kun oma kunto sen salli. Tammikuussa 2013 palasin takaisin töihin ja keväällä 2013 saimme luvan jatkaa lapsen yritystä.

Palaamme Naistenklinikalle ja mielessämme siintää seuraava IVF hoito. Minut passitetaan kuitenkin aivan aluksi verikokeisiin joissa selvitellään hormooniarvoja ja ovulaatiota jne. Vastaanotolla meitä on vastassa vakavailmeinen lääkäri joka pyytää minua ottamaan housut pois ja kiipeämään ultrauspöydälle. Aikansa ultrattuaan saan luvan pukeutua ja siirrymme kuuntelemaan jatkosuunnitelmaa. Sitä ei kuitenkaan tule koska lääkäri kertoo verikokeitteni ja ultrauksen perusteella että sytostaattihoidot ovat ilmeisesti tuhonneet myös munasarjojeni toiminnan. Mikään ei
näytä siltä miltä 30 vuotiaan naisen munasarjojen tai verikoetulosten pitäisi näyttää. Mitään ei ole tehtävissä ja hoitoa ei kannata edes yrittää. Turhaa, alle 1 prosentin mahdollisuus onnistua. Luultavasti yhtään munasolua ei saataisi edes kerätyksi. Olemme järkyttyneitä. Miten näin voi käydä. Onko tämä nyt lapsihaaveidemme loppu?? Tuntuu niin epäreilulta, niin väärältä. Koko kehoni huutaa joka solullaan haluaan saada lapsi. Mieleni myllertää, minusta ei koskaan tulekaan äitiä eikä miehestäni isää. Lääkäri kertoo että vielä on yksi mahdollisuus, luovutettu munasolu. Se on kuitenkin hoito jota julkinen puoli ei tarjoa. Mikäli haluaisimme kokeilla sitä tulisi meidän kääntyä yksityisten
hedelmöitysklinikoiden puoleen. Lähdemme Naistenklinikalta raskain mielin. Tähänkö kaikki nyt loppuu?

Kirjoitan seuraavassa postauksessa kuinka lopulta onnistuimme. Stay tuned. =)