Vauvojen oma huone

Puuh! Tänään pyörähti raskausviikko 30 käyntiin. Olemme nyt 2 viikkoa asuneet tässä uudessa asunnossamme. Päätimme aika pian kaksosuutisen saatuamme että uusi tilavampi koti on löydettävä. Onneksi pienen etsinnän jälkeen mieleinen koti löytyikin ja oikein mukavalta alueelta Helsingistä.

Yksi asia mitä kaikista eniten odotin uudessa kodissa oli vauvojen huoneen laitto. Pinterestin kansiot täyttyivät ihanista lastenhuoneista ja suunnittelin täyttä häkää miten sisustamisen meidän tyttöjen huoneen. Aika pian väriskaalaksi valikoitui valkoinen, harmaa ja vaaleanpunainen. Nyt huone on vihdoin valmis ja pienet vaatteetkin on pesty ja viikattu kaappiin. Alkaa olemaan siis kaikki valmiina, ja hankinnat tehtyinä. Olen tosi tyytyväinen että olemme näin ajoissa saaneet kaikki valmiiksi niin voin ottaa rennosti ja huilata kun siltä tuntuu. Vatsa on jo aikamoisen iso ja yöt ovat vaikeita kun nukkumisesta ei meinaa tulla mitään. Ultrien mukaan vauvat voivat hyvin ja ovat molemmat jo yli kilon painoisia. Vielä 8 viikkoa saisivat mielellään kohdun suojissa kölliä, aika menee kyllä näillä viimeisillä viikoilla hurjaa kyytiä! Asiaa ehkä auttaa myös se että voin suht hyvin ja olen jaksanut vähän nähdä kavereitakin ja käydä asioilla. Mutta nyt niitä kuvia meidän tyttöjen huoneesta;

Tässä huone ovelta katsottuna ja tunnelmavalaistuksessa. Pinnasängyt ovat IKEAN mallistoa Gånatt nimeltään. Raitamatto H&M home ja tähtimatto on tilattu netistä Jotexilta. 

Sängytkin ovat jo valmiiksi pedattuna. En löytänyt mieleisiä petivaatteita tytöille, joten kävimme anopin kanssa eurokankaassa ostamassa sopivat joista anoppi sitten ompeli sekä reunapehmusteet, pussilakanat että tyynyliinat. Lisäksi sänkyihin on pedattu ihan tavalliset valkoiset lakanat ja kosteussuojat. Valkoiset nallet on löytö K-raudasta, siellä kun on nykyään myös sisustuspuoli ja harmaat elefantit toisessa sängyssä on jälleen anopin ja minun käsialaa. Ne oli tosi helppo tehdä ja onnistuivat mielestäni hyvin.

Hoitotaso sijoitettiin toisen pinniksen päälle. Se on Brion ja löysin sen facen lastentarvikekirppikseltä hyvään hintaan. Pehmuste sen päällä on tilattu Lekmer nimisestä verkkokaupasta. Hoitotason päädyssä näkyvät valkoiset laatikot ovat IKEAsta ja niitä oli paketissa useampi. Niihin laitoin hoitotarvikkeita, mutta aika näyttää mitä niissä tullaan säilyttämään ja mikä arjessa osoittautuu toimivaksi. 

Pystyhylly sijoitettiin pinnisten väliin ja siellä koreissa harsoja ja lisää hoitotarvikkeita. Lisäksi vauvakirjat ja jotain leluja yms. Ihanat pallovalot ovat myös Jotex verkkokaupasta tilatut.

Alimman kuvan naulakko on tuunauksen lopputulos. Maalasin tummanruskeaksi petsatun hyllykkön Claes Ohlssonin öljymaalilla ja vaihdoin messinkisten koukkujen tilalle H&M home mallistosta löytyneet söpöt sydän koukut. Tähän on kiva ripustaa tyttöjen vaatteita ja vähän isompana voivat itse valita mitä laittavat esille. Ajattelin että myös esim seuraavan päivän asut voisi olla kiva laittaa tähän illalla valmiiksi. Hyllyllä olevat puiset eläimet olen ostanut Briteistä jo raskauden alkuvaiheessa. 

Tässä kuvassa näkyy vielä mun ja anopin tekemä mobile. Sen valmistaminen oli super helppoa ja oon kyllä älyttömän tyytyväinen lopputulokseen. Huoneesta tuli ihanan rauhallinen ja harmoninen. Odotan jo malttamattomana että pääsen laskemaan omat tyttöni pehmeisiin lakanoihin. Lopuksi vielä muutama kuvaa tyttöjen vaatekaapista. 

Hankintoja vauvoille

Kun sain kuulla olevani raskaana alkoi mielessä pyöriä tulevat hankinnat. Olenhan monta vuotta kiertänyt vauvojen osastot kaukaa, ja joskus sydän verellä olen käynyt jotain ostamassa ystävien vauvoille. Vauva osastoilla vierailu on tuntunut vieraalta ja tosi surulliselta, mutta kun testi näytti positiivista heittäydyin täysin sydämin vauvojen tavarataivaaseen. Vihdoinkin saisin ostaa jotain omalle vauvalleni! Kun sitten selvisi että odotammekin yhden sijaan kahta vauvaa piti hankintoja alkaa miettimään oikein tosissaan. Lähes kaikkea kun pitäisikin hankkia tuplana piti jonkinlainen budjetti ja suunnitelma tehdä. Olenkin tehnyt mahtavia löytöjä kirpputoreilta ja esimerkiksi Facebookin lastenvaate ryhmistä. Nyt alkaa vaatteiden ja oikeastaan muidenkin tekstiilien osalta hankinnat olla tehtyinä. Vielä jotain pieniä juttuja uupuu, mutta niitä ehdimme hankkia vielä tulevien viikkojen aikana. Luulen että saamme myös jonkun verran lahjaksi vaatteita, joten stressiä en puuttuvista jutuista ota. Kokoja meiltä löytyy 50 senttisistä aina 68 senttisiin.

Omaan silmääni määrä ei näytä älyttömältä kun kuitenkin käyttäjiä on kaksi. En myöskään halua että pyykkikonetta on pakko pyörittää ihan joka päivä. Lisäksi meiltä löytyy tuo tähtikuvioiden laatikko täynnä sukkahousuja, sukkia, tumppuja, töppösiä ja erilaisia lakkeja. Onneksi kaikkea saa kaupasta lisää mikäli huomaamme jotain puuttuvan. Jonkinverran olen myös tilannut netistä vaatteita pienille. Kaikista mieluiten käyn kuitenkin itse hipelöimässä ja valitsemassa vaatteet kaupan hyllyiltä.

Vaatteiden lisäksi muitakin tekstiilejä tarvitaan. Ihan ensimmäisiä hankintoja oli Dauni merkkiset untuvapussit joista kirjoittelinkin jo vaunu postauksessa. Lisäksi olemme hankkineet täkit, lakanoita, kosteussuojia, harsoja, muutamia huopia ja yhden ohuemman makuupussin mitä voi käyttää sitten vaikka sisällä päiväunilla tms. Anoppini teki ihanat pinnasängyn reunapehmusteet ja pussilakanat kun en löytänyt mieleisiä kaupasta valmiina. Lisäksi vauvojen peittoihin on tosi vaikea löytää sopivia pussilakanoita! Tuntuu että standardi mitoitusta ei ole, vaan jokaisella liikkeellä on omat mitat täkkeihin ja pussilakanoihin. Meidän täkit ostettiin IKEASTA ja ne ovatkin valtavan isot! Menevät pitkälle taaperoikään asti. Näihin täkkeihin anoppini ompeli ihanat pussilakanat. Lupasi ommella parit lisääkin kunhan löydän mieleistä kangasta. 

Vaikka paljon on tarvikkeita jo hankittuna puuttuu meiltä vielä iso lista tavaraa. Ensi viikolla muutamme uuteen isompaan kotiin ja kunhan tavarat on siellä saatu järjestettyä teemme täsmäiskun kaupoille mieheni kanssa ja hankimme loput puuttuvista tarvikkeista. Tässä vähän listaa mitä vielä uupuu; 

Jalallinen amme 

Peppupyyhkeitä

Muutamia tuttipulloja

Talkkia, peppurasvaa, öljyä yms hygienia tuotteita pienille

Hoitoalusta

Vaippoja

Sitterit

Kantoväline

Veden lämpömittari

Kynsisakset

Vanulappuja ja topsypuikkoja

Korviketta varuiksi

Siinäpä jotain mitä tuli mieleeni näin äkkiseltään. Lopuksi laitan vielä masukuvan, viikkoja koossa tänään 26+6, kuvassa muutama päivä vähemmän.

Ei mennyt niinku elokuvissa...

Viime viikon perjantaina meillä oli kontrolliultra Kättärillä. Ekaa kertaa mentiin mieheni kanssa suht luottavaisin mielin ultraan; olihan kaikki ollut hyvin vain 2 viikkoa aikaisemmin rakenneultrassa. Pääsimme tutkimushuoneeseen ja vastassa oli tuttu naislääkäri. Juttelimme oloista ja lääkäri aloitti ultran. Melkein heti hän kommentoi toisen vauvan huikeaa vesimäärää. En osannut vielä huolestua. Kun ultraus kuitenkin jatkui ja lääkärimme kommentoi sikiöiden kokoeroa, vesimäärää ja B vauvan asentoa aloimme huolestumaan. Lopulta ultraus lopetettiin ja lääkärin ilme oli vakava. Hän kertoi epäilevänsä että sikiöiden välille oli kehittynyt vaarallinen ttts-tila. (twin to twin syndrome) joka siis tarkoittaa sitä että toinen sikiöistä toimii saajana ja toinen luovuttajana. Istukan suonet kierrättävät verta luovuttajasikiöltä saajalle ja molemmat voivat huonosti.

Olin shokissa. Itkin ja mieheni oli myös aivan hiljaa. Kuuntelimme lääkärin soittaessa Naistenklinikalle. Jatkotutkimukset tehtäisiin siellä. Voisimme mennä heti. Tilanne oli ilmeisen vakava. Lähdimme sanattomia kätilöopistolta, lääkäri toivotti onnea matkaan. Ulkona oksensin ja itkin. Olin kauhuissani, näinkö tämä pitkä tiemme päättyisi? Emmekö saisikaan vauvoja syliin saakka? Ajoimme hiljaisuuden vallitessa Naistenklinikalle. Siellä meitä jo odotettiin ja ensimmäisen lääkärin diagnoosi vahvistui. Meillä A vauva toimi saaja sikiönä ja B luovuttajana. Ennuste oli erittäin huono ellei heti alettaisi hoitaa. Meidän tulisi lentää Saksaan Hampuriin saamaan hoitoa. Ttts on niin harvinainen Suomessa ettei hoitoa toteuteta lainkaan Suomessa. Saimme käskyn buukata lentoliput ja toimenpide varattiin maanantaiksi.

Saavuimme sunnuntaina Saksaan ja ajoimme suoraan Eppendorf Hospitaliin jossa hoito tehtäisiin. Saimme oman huoneen ja tapasimme liudan lääkäreitä. Minua ultrattiin ja hoito päätettiin toteuttaa heti seuraavana päivänä. Lääkärimme selitti kuinka vatsaani puhkastaisi reikä jonka kautta laser laitteet vietäis istukkaani. Sitten lääkäri tarkan kameran ja ultran avulla polttaisi kaikki sikiöitä
yhdistävät suonet toisistaan. Lopuksi A vauvalta poistettaisiin ylimääräinen lapsivesi.  Hoito kuulosti haastavalta ja vaaralliseltakin, mutta lääkärimme vakuutti meidän olevan hyvissä käsissä.


Sunnuntai maanantai välinen yö meni valvoessa. En pystynyt nukkumaan lainkaan ja tuleva toimenpide pelotti. Kaikki tapahtuisi paikallispuudutuksessa. Itkeskelin ja stressaan jo nyt niin rakkaiden lastemme puolesta. Kuinka tässä kävisi. Ennusteeksi annettiin 70% molemmat vauvat selviävät ja 90% toinen vauva selviää. Joskus harvoin molemmat voivat menehtyä.

Aamupalan jälkeen oli aika valmistautua toimenpiteeseen. Sain sairaalavaattet ja tipan. Minut rullattiin hoitohuoneeseen ja onneksi mieheni sai olla mukana kokoajan. Ilman häntä en olisi pysynyt rauhallisena. Hoitohuoneessa lääkäri kävi vielä hoidon kulun läpi ja sitten aloitettiin. Puudute toimi hyvin enkä tuntenut instrumenttejen sisäänlaittoa. Laseroinnista kuului jännä poksuva ääni, mutta kipeää se ei tehnyt. Välillä tuntui epämukavaa venymisen tunnetta kun lääkäri joutui venyttämään reikää päästäkseen käsiksi kaikkiin yhdistäviin suoniin. Lopulta laserointi oli ohi, toimenpide kesti
noin 45 minuuttia. Sen jälkeen oli aika poistaa A vauvalta vettä. Ja sitä vettähän sitten tuli! Minua
pyydettiin kääntymään hieman ja se lorina joka kääntymisen jälkeen alkoi oli jotain ihan käsittämätöntä! Kannutolkulla lääkäri ja hoitaja ottivat vettä ja lopulta meille kerrottiin sitä olleen n.3 litraa liikaa!! Ei ihme että masu oli aikamoisen pinkeä ja kireä!!! Lopuksi sisäänmenoaukko suljettiin ja minut kärrättiin takaisin huoneeseemme toipumaan.

Parina seuraavana päivänä vauvoja ultrattiin ja heti voitiin nähdä B:n olojen parantuneen. Kuitenkin ideaalitilanteeseen on vielä matkaa. Pääsimme eilen kotiin Saksasta ja tänään Naistenklinikalla korkattiin vauvojen vointeja. B oli jo saanut hieman vettä ympärilleen ja molemmilta erottui symmetriset rakot mikä on hyvä merkki. Molemmat myös liikkuivat aktiivisesti joten toivon suunnan olevan nyt eteenpäin ja parempaan. Kovasti lääkäri varoitteli ennenaikaisuuden riskeistä ja muistakin tämäntyyppiseen raskauden vaaroista. Yritämme nyt kuitenkin mieheni kanssa ottaa päivän ja viikon kerrallaan. Ensi viikolla täyttyy 24 raskausviikkoa ja toiveemme toki olisi että vauvat saisivat kasvaa kohdun suojissa vielä monta monituista viikkoa. Päätinkin nyt että otan aivan rauhassa, enkä turhaan

rasita itseäni. Nukun kun nukuttaa ja kodin ulkoasu ei ole nyt se prioriteetti nro 1. Jos vähän villakoirat lentelee niin lennelköön. Mulla on kaksi vauvaa haudottavana masussa. Kunpa loppuraskaus menisi hyvin ja saisimme syliimme kaksi pientä tyttöämme. Ajatus jommankumman tai molempien menetyksestä saa sydämeni itkemään enkä pysty edes ajattelemaan moista vaihtoehtoa. Toivon ja rukoilen että edessäpäin olisi hiukan tyynempää ja lapsemme selviytyisivät tähän maailmaan terveinä. Rakastamme heitä jo nyt niin valtavasti!!!

Vaunut

En sitten malttanutkaan olla hakematta meille viime viikolla ostettuja vaunuja jo eilen kotiin. Liikkeestä tuli ilmoitus että ovat saapuneet jo nyt vaikka alunperin oli puhetta että luultavasti vasta elokuussa saisimme ne kotiin Emmaljungan tehtaan lomien vuoksi.

Ajelin siis eilen Tammiston Lastentarvikkeeseen ja siellähän vaunut odottelivat. Kasasimme ne siellä siskoni kanssa joka on töissä tässä liikkeessä ja tarkistimme että kaikki tarvittavat osat ovat tallella ja ehjiä. Ja olihan ne! Vaunut oli hämmästyttävän helppo kasata suoraan laatikosta. Pyörät nPsautettiin paikoilleen ja kopat napsautettiin runkoon kiinni. Thats it. Ajattelin että runko tulee tehtaalta ihan tuhansissa osissa ja siksi halusin että vaunut kootaan jo liikkeessä, mutta hyvin olisi voinut vaunut tuoda laatikossa kotiin ja vasta kotona koota. Niin helppoa se oli.

Meille valikoitui siis lopulta Emmaljungan Double Viking runko ja 2 mustaa Viking koppaa. Lisäksi ostimme adapterit että saamme Maxi Cosi kaukalot kiinni runkoon näin halutessamme. Esim kauppareissua ajatellen tuo on tosi hyvä lisävaruste vaunuihin.

Vaunut mahtuivat ihan kivasti meidän autoonkin kun kopat irrotti rungosta. Pientä taistelua jouduin käymään kun mieheni oli jättänyt takakonttiin epähuomiossa jos jonkinlaista urheiluvälinettä. Lopulta  kuitenkin vaunut saatiin takakonttiin ja hurautin kotiin. Viimeistään nyt naapurit varmaan arvaavat että tuplat on tulossa kun lykin tyhjät vaunut pihan läpi rappuun ja hissillä asuntoomme.

Näitä Super Viking runkojahan on kahta eri leveyttä tässä Double mallissa. Vanhempi runko jota saa sekä mustana että valkoisena on 79 cm leveä kun taas tämä uusi runko joka meillä nyt on on hiukan kapeampi, 73,5 cm. Siskoni tiesi kertoa että standardi levyiset ovet ovat 80 cm joten hyvin pitäisi ainakin tällä uudella rungolla mahtua rullailemaan ovista sisään ja ulos.

Nyt kun katson noita vaunuja tässä helteisessä kämpässä niin aika synkiltähän ne näyttävät. Ehkä ostan niihin vielä valkoiset keinonahkaiset kuomut vähän raikastamaan ilmettä. Emmaljungan Viking koppiin ja ratasistuimiin on mahdollista saada jos jonkinväristä kuomua. Uuden ilmeen vaihtaminen on myös edullista, koska pelkkä kuomu kustantaa vain 45 euroa. Näihinkin vaunuihin valkoinen kuomu toisi aivan uuden ilmeen!

Heti oli myös pakko kokeilla kuinka jo aikaisemmin AT Lastenturva nimisestä verkkokaupasta tilaamani Baby Nest merkkiset untuvapussit istuvat koppiin. Ja hyvinhän ne niihin sopivat! Kopissa on valmiiksi ihanan muhkeat patjat ja muhkea untuvapussi viimeistelee kopan täydelliseksi pehmeäksi pesäksi vauvoille. Untuvapussit ovat mallia jotka käyvät myös kaukaloihin joten niissä on reiät 5  piste vöille. Hyvin käyvät kuitenkin myös vaunukopissa käytettäväksi ja helpottavat varmasti talvisia ulkoiluja kun vauvoja ei tarvitse niin kauheasti pukea, vaan esim body ja potkarit plus villahaalari, tumput, pipo ja villasukat riittävät pitämään pienet lämpiminä kun heidät lopuksi sujautetaan makuupusseihin ja koppien suojiin. Näitä Baby Nest pusseja on kahdessa koossa ja vaikka minkä värisinä. Meillä siis pienempi koko ja valkoiset pussit.

Siinäpä olisi tekstiä hankinnoista. Nämä vaunut taitavat olla monessa perheessä jossa vauvaa/vauvoja odotetaan se suurin ja kallein hankinta. Suosittelen kyllä lämpimästi kiertelemään liikkeissä ja kysymään apua asiantuntijoilta. Me oltais ainakin oltu ihan hukassa ilman apua, kyllä se sellainen viidakko on tuo vaunumaailma. Niin paljon ominaisuuksia joista pitää sitten vain löytää omalle perheelle se toimivin malli. Lupaan kirjoitella varsinaisia käyttökokemuksia kunhan pääsen vauvoja vaunuissa työntelemään, eli ehkäpä sitten joskus marraskuussa.

Rakenneultra

Tänään koitti meidän rakenneultran aika. Aika oli varattu Kätilöopistolle klo 9 ja kuulemma tunti menisi kaksosten rakenteiden katsomiseen. Vastassa oli tosi mukava naislääkäri ja nuori kätilö. Ensin aloitettiin määrittelemällä kumpi vauvoista on A ja kumpi B.  He ovat vielä sen verran pieniä että mahtuvat hyvin vaihtamaan asentoja masussa. Olinkin tuntenut liikkeitä eri kohdassa vatsaa jo muutaman päivän joten en yllättynyt kun lääkäri kertoi heidän olevan nyt perätilassa molemmilla päät rintojeni alla. Viimeksi he olivat poikittain päät kohti oikeaa kylkeä ja jalat sitten vasemmalle.

A vauva ultrattiin, hän siis vähän alempana kuin siskonsa. Kaikki rakenteet näyttivät normaaleilta ja lääkäri kehui vauvan olevan oikein aktiivisen oloinen. Saimme myös varmistuksen että tyttöjä masussa potkuttelee. <3

B vauva oli pää suoraan oikean rintani alla ja olenkin ihmetellyt kun masu on muutaman viikon aikana kasvanut enemmänkin ns.pituutta ja kohtu tuntuu jo korkealla. B:n rakenteet olivat myös kunnossa ja vilkas vekkuli hänkin. Lopulta ultraus kesti n.1,5 tuntia kun niin tarkkaan kaikki katsottiin ja aina välillä jouduttiin vähän odottelemaan että vauvat kääntyivät otolliseen asentoon. Lääkäri kurkkasi myös kohdunkaulan ja se oli kiinni ja pitkä. Ei siis huolta sen suhteen.

Kokoarviokin saatiin molemmille ja ihan identtisinä he edelleen kasvavat; molemmat n.25 cm päästä varpaisiin ja painoarvio molemmille 410 grammaa. Lääkäriä naurattikin kun lopullisissa laskelmissa molemmat olivat ihan samankokoisia ja moneen kertaan hän tarkistikin ettei vaan ollut tulostanut vain toisen mittoja. Lapsivettäkin hyvin molemmilla ja napavirtaukset ok.

Hyvillä mielin pääsimme siis lähtemään ja seuraava ultra on taas kahden viikon kuluttua. On tosi ihanaa että pääsemme näin usein kurkkaamaan vauvojen vointia kun itse ainakin olen sellainen hätäilijä että nämä ultrat kyllä kivasti rauhoittavat mieltä ja tuovat varmuutta odotukseen. Hyvistä ultrakuulumisista rohkaistuneena painelimmekin sitten vaunukaupoille Tammistoon Lastentarvike liikkeeseen. Testailimme ja tutkimme vaunuja ystävällisen myyjän avulla ja lopulta päädyimme jo alustavasti valittuihin Emmaljungan Double Vikingeihin. Meille tulee nämä vaunut nyt sitten mustalla rungolla ja mustilla kopilla. Lisäksi ostimme adapterit joilla saamme jo hommatut Maxi Cosi kaukalot runkoon kiinni.

Vaunut tietenkin näyttivät tosi leveiltä ja massiivisilta yksöisvaunuihin verrattuna, mutta ihanan ketteriltä ne tuntuivat ja mahtuivat hyvin autoon kun olivat kasassa. Vaunut saapuvat liikkeeseen Emmaljungan tehtaalta joskus elokuun aikana ja sitten saamme ne kotiin. Kuvailen niitä sitten enemmän ja laitan tänne kuvia niistä. Lisäksi ostettiin xl kokoisia kapaloharsoja jotka löytyi tupla pakkauksessa ja ihanissa väreissä.

Huomenna otamme suunnaksi Kotkan ja vietämme päivän ystäviemme mökillä talkoohommissa. Katsotaan kuinka tämä mama jaksaa hommia paiskia, tänäänkin ultran ja shoppailujen jälkeen vetäisin kevyet kolmen tunnin päikkärit. Vaikka siis elän keskiraskauden aikaa jota kaikissa raskauskirjoissa mainostetaan energiseksi vaiheeksi, niin mä olen kyllä ollut väsynyt ihan samalla tavalla kuin alkuraskaudessakin. Ehkäpä mun kohdalla energiatasot nousevat sitten loppuakohden?!? Sitä odotellessa.
Kivaa viikonloppua kaikille!

Meidän perhe

Meidän perhe. Olen aina ajatellut että kaksikin ihmistä voi ihan hyvin muodostaa ihan oikean perheen. Usein kun olen kuullut että "hommatkaa nyt niitä lapsia niin saatte ihan oikean perheen" tai kun vihdoin tulin raskaaksi niin kommentti "ai kuinka ihanaa! Nyt teistä tulee ihan oikea perhe"  sai niskavillani nousemaan pystyyn. Olemme mielestäni mieheni kanssa jo ihan alusta asti muodostaneet perheen, ehkä aika pienen, mutta perheen kuitenkin.

Kun lapsettomuushoitomme joutuivat 2012 tauolle minun sairastuttua lymfoomaan päätimme hankkia koiran. Olimme jo kauan miettineet koiraa, mutta koskaan aikaa ei tuntunut pennulle olevan. Lopulta diagnoosin saatuani päätin että nyt sen pennun on hyvä hetki muuttaa meille. Aika kauan etsimme sopivaa rotua ja kasvattajaa. Halusimme rotukoiran ja kotimaiselta kasvattajalta. Vihdoin elokuussa 2012 kävimme sitten hakemassa Hänet kotiin.

Tässä kuvassa Jabi on jo melkein kolme vuotias, mutta edelleen niin pentumainen ja ihana. Jabi on siis rodultaan bokseri. Nimestään huolimatta Jabi on narttu. Mieheni halusi ehdottomasti pennulle nimeksi Jabi, ja sopiihan tuo meidän nyrkkeilevälle bokserille kuin nenä päähän. Koirasta oli minulle sytostaatti hoitojen aikana valtavasti apua. Se nukkui kanssani kun oli huono olo, mutta pakotti minut myös nousemaan sängyn pohjalta ja viemään sen ulos. En voinut jäädä omiin synkkiin aatoksiini kun pientä piti ulkoiluttaa tiuhaan ja muutenkin touhuta sen kanssa. Jo alusta asti huomasin kuinka koira vaistoaa omistajansa tunteet hämmästyttävän tarkasti. Vielä nykyäänkin jos olen allapäin niin Jabi kaivautuu kainalooni ja nuolee kyyneleeni pois. Nyt kun olen raskaana se tykkää myös lepuuttaa päätään vatsakumpuni päällä. Varmaan kuuntelee mitä vauvat puuhailevat. 

Oman jännityksensä vauvojen syntymään tuo myös se fakta että meillä tavallaan on jo yksi "lapsi". Voi kyllä, minä ajattelen että Jabi on tavallaan meidän ensimmäinen lapsi. Se on kuin yksi perheenjäsen ja rakastamme sitä suunnattomasti. Kolmen vuoden ajan se on reissannut mukanamme pitkin suomea takapenkillä ja nukkunut kanssamme teltoissa ja vuokramökeissä. Olemme käyttäneet tuhansia euroja Jabin ruokiin, varusteisiin ja vakuutuksiin. Olemme huolehtineet sen hyvinvoinnista niin hyvin kuin mahdollista. Nyt kuitenkn kun vauvat lokakuussa toivottavasti luoksemme saapuvat niin Jabikin on uuden edessä. Minua ei niinkään huoleta että se tekisi jotain, tai olisi siis esimerkiksi agressiivinen vauvoja kohtaan, vaan ennemminkin se että osaako se lähestyä vauvoja tarvittavan varovasti ja rauhassa. Tämä meidän neitonen on nimittäin bokserin luonteen mukaisesti aikamoisen raju rakastaja. Vieraat eivät säästy märiltä pusuilta ja syliin kiipeämisiltä. Jabi haluaa aina olla ihan lähellä ja mielellään vielä vähän sylissä. Kaikki ystävämme ovat tähän tottuneet, mutta pienet vauvat eivät tietenkään sellaista läheistä tuttavuutta kestä. Enkä tietenkään edes halua että Jabi suukottelee pienet aivan märiksi jo heti kättelyssä. Se jää siis nähtävästi kuinka karvainen lapsemme vauvat vastaanottaa ja miten se osaa niitä lähestyä. Paljon olen kyllä lukenut että hämmästyttävästi myös tälläisen energisetkin koirat vaistoavat vauvojen lähellä että nyt ei ole sopivaa riehua ja riuhtoa vaan varovasti tulee pieniä lähestyä. 

Kirjoittelen Jabista varmasti jatkossa lisää, niin iso osa se perhettämme ja elämäämme on. Nyt lähdemmekin tuon karvakuonon kanssa lenkille ja illalla tiedossa thaimaalaista ruokaa. Nams! Toivottavasti teillä kaikilla on ollut mukava Juhannus ja olette voineet hyvin. Kovasti odottelen  ensimmäistä kommenttia... Kukahan sen jättää?!:))

Eksyksissä babylandiassa

Kun raskautta on odottanut vuosia on sitä kuin huomaamatta kasannut itselleen aikamoisen pinon odotuksia ja ajatuksia siitä millainen äiti minusta ja perhe meistä sitten tulee kun vauvat syntyvät. Jotkut ajatukset ovat ihan hulluja; kuten että "en koskaan hermostu lapsiin" "kotimme on siisti lapsista huolimatta" tai "lapsemme ovat aina kauniisti puettu eikä niillä kyllä ole räkää nenässä". Tiedän noiden kaikkien juttujen olevan pinnallisia ja varmasti murenevat kunhan vauva-arki alkaa. En kuitenkaan pääse eroon kaikista hassuista odotuksistani, ja nuo odotuksethan kohdistuvat pääasiassa minuun itseeni äitinä ja tietenkin mieheeni isänä. Haluaisin olla paras mahdollinen äiti lapsillemme, mutta kuitenkin säilyttää minuuteni.

Minulle on aina ollut tärkeää että kotona on suht siistiä ja tavarat ovat paikoillaan. Olen myös tarkka omasta ulkonäöstäni ainakin kun on menoa ihmisten ilmoille. En voisi kuvitellakkaan lähteväni ilman suihkua ja meikkiä ulos esimerkiksi neuvolaan tai ostoksille. Toki koiraa ulkoilutan ihan verkkareissa ja meikittä, eikä lähikauppaan poikkeaminen "luonnontilassa" ole ongelma. Kauhuni on kuitenkin mielikuva itsestäni tukka likaisena ja iho harmaana istumassa hiekkalaatikon reunalla. Toivon että vaikka kädet tulevat olemaan täynnä vauvojen kanssa ehtisin huoltaa myös itseäni ja kotiamme. Onneksi mieheni on tosi hyvä kotitöissä ja ne jakaantuvatkin meillä aika puoliksi jo nyt.

Yllätän itseni usein ihmettelemästä kaaosta ystävieni kotona joilla on pieniä lapsia. En voi käsittää kuinka ei ehdi siivota ja järjestellä tavaroita. Miksi pyykivuori kasvaa kasvamistaan? Monesti tekisi mieli tarttua hommiin ja laittaa kaverin koti kuntoon. Tietenkään en ala toisen kotona huseeraamaan, enkä kommentoi sotkuja. Vain aika näyttää miltä meillä sitten näyttää kun lapset syntyvät. Se on ainakin varma että tavaran määrä lisääntyy infernaalisesti. Hirveä määrä tarvikkeita odottaa jo nyt kaapeissa ja sormeni syyhyävät päästä niitä järjestelemään kunhan pääsemme muuttamaan uuteen kotiimme. Ehkäpä väsymykseltä en minäkään saa kotia pysymään kunnossa, mutta vielä toistaiseksi nautin siististä kodista. Onneksi mieheni tietää ja ymmärtää tätä piirrettä minussa, joten uskon että yhteisvoimin saamme kämpän pysymään ainakin jotenkuten kunnossa.

Olen miettinyt paljon mistä kirjoittaisin jatkossa. Haluan ainakin tehdä hankinnat postauksen. Voi olla että jaan sen ainakin muutamaan erilliseen postaukseen, esim vaate hankinnat ja tarvike hankinnat koska tavaroita on jo nyt tosiaan kertynyt paljon. Voisin kirjoitella myös meille tulevista vaunuista, ne kun on tarkoitus käydä ensi viikolla tilaamassa. Yritän myös selvitellä kuinka onnistuisi tuo kuvien lisääminen, postaukset ovat aika tylsiä kun en ole vielä ainakaan osannut kuvia lisäillä... Hankinnat postaus nyt ainakin vaatii kuvat tekstin lisäksi! Myös rakenneultra kuulumisia olisi tiedossa koska sen aika koittaa myöskin ensi viikolla. Keskiviikkona minulla täyttyy rv19 ja se tietää identtisten kaksosten odottajalle puoliväliä sillä raskaus käynnistetään viimeistään kun rv38 alkaa. Aivan hullua miten nopeasti aika lopulta on kulunut. Tuntuu että ihan vasta saimme positiivisen raskaustestin ja nyt jo mietin kuinka ehdimmekään hoitaa kaikki kuntoon ennen lokakuuta.

Tässä oli kuitenkin tarpeeksi juttua tälle päivälle ja nyt lähden masuni kanssa etsimään mukavaa asentoa miehen vierestä sängystä. Se kun ei olekaan enää ihan helppo juttu näillä viikoilla. Vatsa on nimittäin jo kiitettävän kokoinen. Öitä!

Even miracles take a little time...

Onnettoman Naistenklinikan käynnin jälkeen otimme tuumaustauon. Lähdimme matkalle ja palattuamme uppouduimme arkeen. Meni kuukausia kun emme edes puhuneet mieheni kanssa koko lapsi asiasta. Me molemmat tarvitsimme aikaa. Lopulta joskus vuoden 2014 keväällä varasimme keskusteluajan eräälle lapsettomuusklinikalle ja tarkoitus oli vain mennä kuulemaan lisää tuosta lahjamunasoluhoidosta. Vastassamme klinikalla oli ihana vanhempi mieslääkäri joka kertoi vaihtoehdoistamme ja mahdollisista hoitomuodoista. Tuon käynnin aikana liityimme jonottamaan lahjasolua ja projektimme sai jatkoa. Olimme hyvin onnellisia ja tuntui kuin uusi mahdollisuus olisi jälleen aukeamassa eteemme.

Jonotuksen aikana tapasimme psykologin ja käynti oli meidän molempien mielestä äärettömän hyvä. Itkimme siellä psykologin sohvalla sen kaiken vuosien tuskan pois ja aloimme valmistautumaan henkisesti uuden hoidon aloitukseen. Keskustelimme paljon myös mitä lahjasolu tarkoittaa meidän, mahdollisen lapsen ja esimerkiksi läheistemme näkövinkkelistä katsottuna. Kuitenkin asia tuntui meistä aika nopeasti luontevalta eikä lahjasolun käyttöä tarvinnut miettiä kovinkaan kauan. Se tuntui olevan hyvä ja oikeastaan ainut vaihtoehto adoption ohella saada lapsi. Saimme psykologilta puoltavan lausunnon jatkaa hoitoa ja niin alkoi sopivan luovuttajan löytymisen odotus.

Kun kesälomat oli vietetty saimme kauan kaivatun puhelun klinikalta; sopiva luovuttaja on löytynyt ja hoito voidaan aloittaa. Olimme haltioissamme, nyt se tapahtuu!!! Luovuttajan ja minun kierto synkattiin yhteen ja kun hän piikitti itseensä hormoonia minä puolestani napsin kohdun limakalvoa valmistavaa lääkettä. Kun luovuttajan punktiopäivä lähestyi jännitin sitä aivan kuin aikoinaan omaa punktiotani. Tuleeko soluja, onko ne kypsiä, hedelmöittyvätkö ne ja saadaanko alkioita? Olin kuin tulisilla hiilillä kun odotimme uutisia klinikalta. Vihdoin sieltä soitettiin ja kerrottiin että 8 kypsää solua oli löytynyt jotka nyt hedelmöitettäisi mieheni siittiöillä. Jälleen odotusta tiedossa sillä olimme valinneet viiden päivän viljelyn eli ns.blastokysti viljelyn.

Kun sitten tuo 5 päivää oli kulunut saimme tiedon että 4 alkiota on jatkanut kehitystään ja nyt olisi aika siirtää yksi niistä kohtuuni ja loput kolme pakkaseen odottamaan jatkoa. Olin lievästi pettynyt; saldo kuulosti kovin vähältä ottaen huomioon että kyseinen hoito on erittäin kallis ja olimme odottaneet ns. Enemmän vastinetta rahoillemme. Ihana hoitajamme kuitenkin vakuutteli ettei se määrä korvaa laatua. Kaikki 4 alkiotamme olivat top luokkaa ja mahdollisuudet onnistua äärettömän hyvät. Eli eikun siirtoon ja sormet ristiin.

Kun piinaavat pari viikkoa olivat kuluneet siirrosta teimme kädet täristen testin. Vain yksi viiva. Negatiivinen. Jälleen aallon harjalta pohjamutiin. Keräsin itseni kuitenkin nopeasti mieheni valaessa minuun uskoa. Me onnistumme vielä! Pas eli pakastetun alkion siirto suunniteltiin tehtäväksi heti seuraavaan kiertoon ja ilman lääkkeitä. Eli luonnollisen ovulaation aikana pakkasesta siirrettäisiin kohtuuni alkio. Oikean ajan löytyminen tuotti vaikeuksia. Kävin ultrassa varmaan 7 kertaa jossa tarkastettiin munarakkulat ja limakalvon kokoa. Tein ovulaatiotestejä kotona. Lopulta olosuhteet näyttivät sopivilta lääkärimme mielestä ja siirto tehtiin. Hyvin pian tukilääkkeistä huolimatta aloin vuotaa verta ja oli päivänselvää ettei tämäkään yritys tuottanut tulosta. Olin turta. En tainnut edes itkeä tämän epäonnistumisen jälkeen. Usko onnistumiseen oli huvennut olemattomiin ja halusin vain loput alkiot siirrettävän nopeasti jotta voisin unohtaa koko jutun ja jatkaa elämääni. Olin jo alkanut tekemään surutyötä ja valmistautumaan elämäämme kahdestaan, ilman lapsia. Haave oli jo menossa hautaan.

Kolmas siirto joka siis oli toinen PAS ajoittui helmikuulle. Tämä siirto valmisteltiin lääkkein ja aikataulu oli oikeastaan selvillä jo alkukierrosta. Pieni täplä häälyi ultran ruudulla kun siirto oli tehty. Mieheni piti minua kädestä ja minä itkin toimenpidepöydällä jo etukäteen epäonnistumista. Uskoni onnistumiseen oli täysi 0. Aloitin tukilääkkeet ja sain ajan verikokeeseen kahden viikon päähän.

Päätin olla kyttäämättä oireita ja testaamatta yhtään aikaisemmin. Halusin valmistella itseäni tulevaan pettymykseen emmekä jutelleet ja haaveilleet mieheni kanssa lainkaan samalla lailla kuin aikaisempien siirtojen jälkeen. Kaksi viikkoa meni lopulta nopeasti ja illalla ennen verikoetta päätimme mieheni kanssa testata ns. alta pois. Ei tarvitsi sitten ihan sokkona mennä veritestiin. Tein testin yllättävän rauhallisena. Tulin vessasta ulos ja ensivilkaisulla siinä näytti olevan vain yksi viiva. Raivoisasti paiskasin testin miehelleni ja kiroilin. Turhaa taas! Mieheni katseli testiä tarkkaan ja ilmoitti kylmän viileästi näkevänsä kaksi viivaa. Mitä?!?! Tarkastelemme testiä epäuskon vallassa ja tosiaan, siihen piirtyi toinen viiva. Se oli haalea huilura, mutta viiva! Toinen viiva!! Päätimme testata aamulla uudestaan laadukkaammalla testillä ja iltapäivällä olisi veritestin aika. Voin sanoa että sinä yönä me ei nukuttu kumpikaan.

Seuraavana aamuna heti herättyäni menin tekemään uuden testin. Nyt viivat piirtyivät heti, vaikkakaan eivät olleet yhtä vahvat edelleenkään. Positiivinen! Mikä fiilis! Epäusko, pelko, onni, riemu, kauhu... Oikeastaan kaikki tunteet risteilivät mielessä. Mitä nyt tapahtuu. 7 vuotta olimme odottanut tätä ja nyt kun se tapahtuu ensimmäinen olo ei ollutkaan autuas onni vaan kaikki mahdolliset muutkin tunteet. Lievästi sanottuna olimme sekaisin. Klinikalla tehtiin veritesti ja tuloksen saisi samana päivänä. Kun puhelin sitten soi ja iloinen hoitaja kertoi arvon olevan loistava ja onnitteli en meinannut uskoa. Tapahtuuko tämä meille? Siis olenko mä raskaana? Ei tuntunut yhtään siltä koska mitään oireita ei ollut. Varasimme ajan varhaisultraan ja lopunhan te jo tiedättekin...

Toivottavasti tämä minun tarinani antoi lohtua ja toivoa jollekin sitä kaipaavalle. Tiedän ettei siinä omassa pahimmassa olossa todellakaan muiden ihmetarinat ja jutut tutuntutuista auta, ennemminkin vain vituttavat... Mutta meille oikeasti kävi näin. Ei se tarkoita että muillekkin varmasti käy, mutta voi käydä! Se voi myös onnistua, jotkut onnistuu, tekin voitte. Haluan lähettää voimia kaikille näiden vaikeiden ja kipeiden asioiden kanssa eläville. Se kaipuu ja tuska on ollut läsnä minunkin elämässä ja koskaan en unohda. En voi enkä edes halua. Nyt on kuitenkin uuden alun aika ja jatkossa aion blogissani keskittyä enemmän odotukseen. Halusin vain ns.pohjustaa tämän tällä tarinallani koska omaa odotustani taustamme värittää tosi paljon, joten halusin sen tuoda ilmi. Vieläkin tunnen olevani kuin varkain lastenvaateosastolla tai vaunukaupoilla. Lapsettoman identiteetti on syvällä minussa, mutta koitan aktiivisesti antaa sille vähemmän tilaa ja raivata tietä onnelliselle odotukselle. Ehkäpä tämä blogi auttaa minua siinä...

Hoitohistoriaa

Kuten edellisessä tekstissäni jo kerroinkin ovat lapsemme saaneet alkunsa hedelmöityshoitojen avulla. Vuosien aikana olemme kokeilleet monenlaisia hoitoja ja haluan nyt kirjoittaa jotakin niistä. Itse olen saanut valtavasti vertaistukea lapsettomuuden suruun juuri blogeista ja vaikka nyt olen raskaana seuraan edelleen muutamia lapsettomuusaiheisia blogeja päivittäin.

Minulle lapsettomuus on ollut ehdottomasti tähänastisen elämäni suurin kriisi ja samalla myös kasvun paikka. Vaikka kuinka kliseiseltä kuulostaakin, jotain olen myös oppinut noiden vaikeiden vuosien aikana. Olen ehdottomasti oppinut kiitollisuutta, nöyryyttä ja ennenkaikkea saanut rohkeutta luottaa siihen että elämä kantaa. Vaikka vastoinkäymiset tuntuisivat kuinka vaikeilta, on aina mahdollista löytää ratkaisu, ulospääsy tai jokin toinen tie. Koskaan, siis milloinkaan, ei saa luovuttaa. Uskon että näistä kaikista oppimistani asioista on hyötyä kun opettelemme elämään nelihenkisenä perheenä kun lapsemme syntyvät.

Mutta joo, palataan vuoteen 2008 kun teimme SEN SUUREN PÄÄTÖKSEN. Me haluamme vauvan. Vuoden ajan yritimme kotona ja uskoin kaiken olevan hyvin, mutta kun vuosi yritystä tuli täyteen ja silti joka kuukausi tikussa komeili vain yksi viiva oli aika lähteä tutkimuksiin. Aloitimme tutkimukset julkisella puolella keväällä 2009 mutta mitään vikaa ei alustavissa tutkimuksissa löytynyt. Saimme lähetteen Naistenklinikalle jossa aloitettiin inseminaatioiden suunnittelu. Ensin kokeilimme Clomifen nimisellä lääkkeellä, mutta mitään ei tapahtunut. Sen jälkeen meille tehtiin vielä neljä inseminaatiota jossa mukana oli niin pistokset kuin clomitkin. Mikään ei auttanut ja vuonna 2011 lääkäri vihdoin suostui laittamaan meidät IVF jonoon.

 Toukokuussa 2012 oli lopulta puolen vuoden jonotus IVF hoitojonossa kulunut ja oli aika aloittaa hoito. Kaikki sujui hyvin; munarakkulat kasvoivat ja punktiossa saatiin kerättyä 8 munasolua. Kuitenkin kolmen päivän viljelyn jälkeen vain yksi alkio oli siirtokelpoinen ja se siirrettiin kohtuuni.
Toiveet olivat pilvissä! Tämän on pakko onnistua, pidä kiinni pieni alkiomme. Voi kuinka
toivoinkaan että raskaus alkaisi. Olimme menneet saman vuoden tammikuussa naimisiin ja toivoimme kovasti saavamme kertoa tulevasta perheenlisäyksestä ystäville ja sukulaisille. Kaksi viikkoa kului madellen ja lopulta testipäivänä itkin vessan lattialla. Negatiivinen. Ei vauvaa, ei mitään. Vain uusi jonotus, uusi hoito, lisää hormooneja. Olin aivan loppu.

Samaan aikaan olin huomannut kärsiväni valtavasta väsymyksestä ja muistakin oireista. Ruoka ei oikein maistunut, öisin en saanut nukutuksi vaikka väsytti ja vähänväliä kroppaa kolotti. Laitoin kuitenkin oireet hormoonihoidon piikkiin ja jatkoin elämää.

Yhtenä perjantaisena kesäaamuna meikatessani ennen töihin lähtöä löysin kaulastani patin. Se ei ollut suuri, vain noin herneen kokoinen, mutta selvästi tuntui ja näkyi ihon alla. Pelästyin heti ja varasin ajan työpaikkalääkärille. Pääsin samantien tutkimuksiin, mutta mitään ei löydetty. Lääkäri epäili vain imusolmukkeen olevan turvonnut. Verikokeetkin olivat ok. Sain käskyn tulla kahden viikon päästä
uudelleen mikäli patti ei häviäisi. Kului viikko ja minusta tuntui että patti kasvoi kasvamistaan. Kävin uudestaan lääkärissä, nyt vastassa oli eri lääkäri. Hän tutki minut ja totesi vakavalla äänellä
laittavansa minulle heti lähetteen magneettikuvaukseen. Patti on kuvattava saadaksemme selville mikä se on. Kuvaus oli viikko ennen kesälomani alkua. Samalla siitä otettiin näyte ohuella neulalla.
Pelotti, mutta halusin uskoa kaiken selviävän parhain päin. Sinä päivänä kun minun piti jäädä kesälomalle sain elämäni muutamaksi vuodeksi mullistavan puhelun.
Se tuli Meilahdesta syöpätautien yksiköstä. Naislääkäri kertoi näytteestä löytyneen syöpäsoluja ja kuvaustulosten viittaavan lymfoomaan, imusolmukesyöpään. Maa mureni jalkojeni alla. Taisin mennä shokkiin. Pystyin vain kuuntelemaan kuinka minun tulisi viipymättä varata aika syöpätautien klinikalle, käydä verikokeissa ja uudessa kuvauksessa. Hoidot aloitettaisiin mahdollisimman pian. Soitin miehelleni joka tuli hakemaan minut. Seuraavat tunnit ja päivät ovat pyyhkiytyneet pois muististani. Muistan vain itkeneeni ja olevani varma että kuolen. Sanana syöpä on kamala ja siitä ei tullut muuta mieleen kuin kuolema. Mietin omia hautajaisiani, mietin miten mieheni käy.

Heinäkuussa sain ensimmäisen sytostaattihoidon. Yritimme kuitenkin nauttia kesästä ja pikkuhiljaa

aloin uskoa selviytymiseeni. Hoidot tehosivat hyvin ja olosuhteisiin nähden voin ihan hyvin. Hiukset
lähti, samoin ripset ja kulmakarvat ja no joo... Kaikki kropan karvat. Mieheni kävi töissä ja minä sairastin kotona. Otimme koiranpennun piristämään päiviäni. Kuukaudet kuluivat ja sytostaattia
tippui suoneen kolmen viikon välein. Joulukuussa 2012 sain viimeisen annoksen ja sain luvan palata töihin heti kun oma kunto sen salli. Tammikuussa 2013 palasin takaisin töihin ja keväällä 2013 saimme luvan jatkaa lapsen yritystä.

Palaamme Naistenklinikalle ja mielessämme siintää seuraava IVF hoito. Minut passitetaan kuitenkin aivan aluksi verikokeisiin joissa selvitellään hormooniarvoja ja ovulaatiota jne. Vastaanotolla meitä on vastassa vakavailmeinen lääkäri joka pyytää minua ottamaan housut pois ja kiipeämään ultrauspöydälle. Aikansa ultrattuaan saan luvan pukeutua ja siirrymme kuuntelemaan jatkosuunnitelmaa. Sitä ei kuitenkaan tule koska lääkäri kertoo verikokeitteni ja ultrauksen perusteella että sytostaattihoidot ovat ilmeisesti tuhonneet myös munasarjojeni toiminnan. Mikään ei
näytä siltä miltä 30 vuotiaan naisen munasarjojen tai verikoetulosten pitäisi näyttää. Mitään ei ole tehtävissä ja hoitoa ei kannata edes yrittää. Turhaa, alle 1 prosentin mahdollisuus onnistua. Luultavasti yhtään munasolua ei saataisi edes kerätyksi. Olemme järkyttyneitä. Miten näin voi käydä. Onko tämä nyt lapsihaaveidemme loppu?? Tuntuu niin epäreilulta, niin väärältä. Koko kehoni huutaa joka solullaan haluaan saada lapsi. Mieleni myllertää, minusta ei koskaan tulekaan äitiä eikä miehestäni isää. Lääkäri kertoo että vielä on yksi mahdollisuus, luovutettu munasolu. Se on kuitenkin hoito jota julkinen puoli ei tarjoa. Mikäli haluaisimme kokeilla sitä tulisi meidän kääntyä yksityisten
hedelmöitysklinikoiden puoleen. Lähdemme Naistenklinikalta raskain mielin. Tähänkö kaikki nyt loppuu?

Kirjoitan seuraavassa postauksessa kuinka lopulta onnistuimme. Stay tuned. =)

Elämäni ensimmäinen blogiteksti lähtee tästä... Kuinka jännittävää! Here we go!

Olen 31 vuotias nainen ja asumme itäisessä Helsingissä mieheni ja koiramme kanssa. Noin 7 vuotta sitten päätimme haluta vauvan. Se oli aivan tavallinen syksyinen iltapäivä ja sohvalla löhöillessämme  keskustelumme ajautui perheeseen. Päätös ehkäisyn lopettamisesta ja yrityksen aloittamisesta syntyi hyvin luonnollisesti ja vailla minkäänlaista draamaa. Me vain totesimme olevamme valmiita (voiko oikeasti koskaan ola valmis vauvaan?!?)  ja annoimme lapselle luvan tulla. Kuinka vähän tuolloin tiesimmekään... Olimme lapsellisen luottavaisia ja uskoimme että jo seuraavana syksynä meitä olisi kolme.

Kuinka väärässä olimmekaan... Tuleviin vuosiin mahtui niin paljon tuskaa, kateutta, kyyneliä, toivon pilkahduksia ja totaalisia romahduksia että niistä kirjoitan lisää hieman myöhemmin. Taustalla meillä kuitenkin seurasi kokoajan vahva usko siihen että vielä jonakin päivänä mekin saamme olla isä ja äiti omalle lapsellemme. Se antoi voimaa jatkaa hoitoja ja kestää rankkojakin vastoinkäymisiä.

Vihdoin monen mutkan kautta ja seitsemän epäonnen vuoden jälkeen kaikki paha pyyhkiytyi pois kun näimme ultran ruudulla pienen, vain 2,3 mm halkaisijaltaan olevan täplän jonka keskusta välkkyi villisti. Lääkärimme onnitteli ja osoitti tuota maailmamme muuttanutta pistettä. Pieni vauvanalkumme oli matkalla luoksemme vihdoin ja sen sydän löi. Onnenkyyneleet virtasivat ja hymyille ei tullut loppua. Viimeinkin maailma tarjosi meille kauneintaan.

Uusi aihe onnenkyynelille saatiin kun kävimme uudestaan klinikallamme ultrassa kun raskautta oli takana 8 viikkoa. Lääkärimme ultrasi ja alkio oli edelleen elinvoimaisen näköinen ja pienet käsien ja jalkojen alut pystyi jo heikosti erottamaan. Pieni sydän löi ja kaikki vaikutti olevan hyvin. Hieman hämillään lääkärimme osoitti ruudulla olevaa toista pientä möykkyä. "Katsokaapa tänne, täällä näyttäisi olevan toinenkin alkio!" Sanoi lääkärimme. Hetki on syöpynyt ikuisesti mieleeni, muistan kuinka sopertelin jotain käsittämätöntä ja mieheni puhkesi nauruun. Olimme aivan pöllämystyneitä! Toinen!! Toinen vauva!! KAKSOSET!

Päästyäni ultrauspöydältä alas istuimme keskustelemaan lääkärin kanssa tilanteesta. Oli siis käynyt niin että alkio oli siirron jälkeen vielä jakaantunut ja odotimme nyt siis identtisiä kaksosia. Varhaisultrassa oli kuitenkin näkynyt vain yksi pieni piste... Lääkäri epäili että toinen alkio oli silloin ollut vielä niin pieni ettei sitä oltu voitu havaita, tai sitten se oli ollut tämän toisen takana piilossa. Niin tai näin, nyt alkoikin totuttelu uuteen tilanteeseen. Samoin piti ottaa huomioon että kaksos raskaus on aina riskiraskaus, jota tultaisiin seuraamaan erityisen tarkasti äitiyspolilla.

Lähdettyämme klinikalta käsissämme ensimmäiset kuvat kaksosistamme purskahdin itkuun. Tämä kaikki tuntui niin valtavalta ja onnentunne niin ylitsevuotavalta että se kaikki purkautui itkuna. En voinut uskoa että meille, lapsettomille ressukoille, suoraisiin tällainen onni... Tuplaonni!

Tuosta kaikesta on nyt noin 3 kuukautta aikaa ja tänään elämme raskausviikkoa 18+2. Kaikki on mennyt hyvin ja vauvat kasvavat tasaisesti. Elämme muutosten aikaa, kotimme on menossa vaihtoon ja samassa rytäkässä jäin itse työttömäksi. Nyt odotammekin kesää ja pääsyä uuteen kotiimme. Ajatuksenani on tänne blogiin kirjoitella tapahtumia ja tuntemuksia raskauden vaiheista, myös niistä jo menneistä, ja myöskin uuden kodin sisustuksesta ja arjestamme tulevina tuplavanhempina. Tervetuloa mukaan ja toivottavasti viihdyt!